Ruuasta taas... Luin "Sen fogelholmin" kirjoituksen Orkla Foodin teettämästä ruokabarometristä.
Sen mukaan vain yksi kolmasosa aikuisista syö virallisten ruokasuositusten mukaan. Ja kaksi kolmannesta luottaa omiin kokemuksiin. Halloota halloo, mihinkäs muuhun sitä aikuinen ihminen voi luottaa, jos ei omiin kokemuksiin?

     Siis, vaikka koet saavasi oireita esim. viljoista, gluteenista tai hiivasta, ei se auta. Leipää on syötävä, vähintään se kuusi palaa päivässä.
    Eikä se kuulemma haittaa jos "vähän pierettää"... Näin kuittaa professori gluteeniyliherkän vatsaoireet.
    Hiilareita tulee jo rutkasti pelkästään leivästä, siihen päälle vielä kaikki pastat ja perunat... Sitten kun verensokeritaso alkaa nousta, ruvetaan lääkitsemään. Ei virallisesti saa rajoittaa hiilarien syöntiä.

   Todistettavasti, omaankin kokemukseen perustuen VHH-ruokavalio toimii! Mutta hyvä esimerkki lääkkeettömän itsehoidon tilasta on terveyskeskuksen diabetespoli... "kuhan sinä ne liäkkeet alotat, sitten suat niitä mittausliuskojakkii..." Elikkä kiipeeppä perse eellä puuhun...   =D
    Kuvissa on tietenkin gluteenittomia, vähähiilarisia, maukkaita leivonnaisia...

    Joo, sain minä vielä pari viikkoa jatkoa sairaslomaan. Ja jos ei siihen mennessä parane, sitten kuvataan. Ei tässä vielä työkunnossa tai "aktivointitoimenpide"-kunnossa olla.
    Olen kyllä "aktivoitunut": Tein lumitöitä, siis lakaisin rappuset. Autoilin kauppareissulla ja olen rampannut kellarin rappuja pannun lämmitykseen. Siinähän niitä...
    Viime yönä nukkumatti tarjoili unta hyvin pieninä annoksina. Välillä piti paeta pahiksia jossain raunioilla. Mutta eipä seurassa ainakaan ollut valittamista: Ajatelkaa nyt, sain juoksennella paidattoman! Antti Holman kanssa! Ja sama seikkailu jatkui, vaikka välillä heräsin etsimään pakottavalle nilkalle parempaa asentoa.
    Aamuyöstä aloin jo vahtimaan kelloa, milloin voisi nousta. En vielä kuudelta, no seitsemään jaksoin... Sitten piti jo saada lääkettä ja kahavia...    =D

   Sitä mukaa kun nilkka paranee, ja lääkitys vähenee, palautuu elämä entisiin uomiinsa. Ainakin unirytmi alkaa olla normaalin epänormaali...
   Kryptoja, sudokuja, Sopas de Letras-sanasokkeloita esperantoksi., miltei puolille öin...
   01.45: herään...Käännän kylkeä, siemailen vettä. Pyöriskelen etsien hyvää asentoa... Vilkaisen välillä kelloa: kolme...neljä! Parin tunnin päästä voisi jo nousta...
   Lasken lampaita, ajattelen numeroita sadasta alaspäin, englanniksi. Artikuloin huolellisesti mielessäni... Zero - ei auttanut tällä kertaa...
   Aloitan alusta. Torkahdinko, mihinkäs jäinkään? Aloitan uudestaan...
   Jee, olen nukahtanut. Alkaa olla melkein kahdeksan, kun herään reippaana uuteen pakkasaamuun ja laitan espresson porisemaan.
   Käynnistyy jo toinen päivä ilman kyynärsauvojen apua. Mutta tämä kävely ei ole vielä lähelläkään normaalia...   =D

   Kelan toimistossa asioiminen oli mielenkiintoista. Mennessä napataan vuoronumero ja istutaan odottelemaan.
   Näytöllä näkyvä numero ja aulassa oleva väkimäärä ei täsmää minun numeron kanssa... Ahaa, täällä ollaankin ihan koko perheellä liikenteessä.
   Herätän huomiota, kun kyynärsauvani rämähtää lattialle. Vain naapuripöydän mummo pyörähtää katsomaan. Ja seuraavassa hetkessä ei reagoi mitään, kun missaa oman vuoronsa. Varmaan ihan tahallaan...
   Pian sisälle marssii pari vanhempaa setämiestä. Paperit valmiina kädessä ja numerolappu toisessa.Vajaan kymmenen minuutin huokailun ja nenän tuhistelun jälkeen toinen miehistä kyllästyy, ja poistuu.
   Mummo siirtyy väijymään reunimmaisen palvelupaikan ovelle. Kun numero vaihtuu, ryntää sisälle koppiin. Minun vuorolla. Menköön, en kehtaa kampittaa,( vanhoja pitää ymmärtää ja lapsia ja nuoria ja alkoholisteja ja...)
   Hetken kuluttua toinenkin mieshenkilö luovuttaa. Itsekseen jupisten lampsii ulos.
   Jään yksin aulaan... Asiointini kestää vain hetken, poistuessani aula jääkin tyhjilleen. Koko tämä näytelmä sujui noin puolessa tunnissa.
   Palaavatkohan nämä "luovuttajat" juuri ennen sulkemisaikaa, saadakseen aikaan sen kuuluisan ruuhkan...   =D

                                                              Taran KoeKeittiö.
   Saksalaiskaupasta tarttui mukaan kengurupihvejä. Kuvassa on "pihvejä". Vakuuminyssäkät avattuani sisältä paljastui neljä epämääräistä lihanpalasta. Ymmärsin, mitä tarkoittaa "from the leg"...
   Ei puhettakaan, että näistä tulisi syötäviä pelkästään pannulla... Ruskistin, suolaa ja pippuria pintaan ja uuniin sipulin, valkosipulin ja porkkanoiden kera. Puoli purkkia kermaa päälle. Peitin vuokan foliolla, etteivät kuivu.
   Puolen tunnin kuluttua liha oli yhä kimmoisaa, tiukkasyistä ja "joustavaa". Tuoksu oli kyllä hyvä, riistamainen.

   Vielä toinen, reilu puolituntinen. Lihat ovat kutistuneet puoleen alkuperäisestä, mutta kyllä tätä jo pureksii... Perunamuusi lämpenemään ja vihdoinkin päästään syömään.
   Hyvää tuli, mutta ei mitään pikaruokaa. Eikä tehnyt mieli syönnin jälkeen hypäkehdellä tasajalkaa... Olisiko joku alligaattori tarpeeksi eksoottinen seuraavaksi ruokakokeiluksi... mistähän niitä...    =D